"Tämä viikko on ollut..." on lause, jota on juuri tänään aika vaikeaa jatkaa. En osaa edes päättää, onko se ollut enemmän ihana vai kamala, vai onko se ollut oikeastaan kumpaakaan. Viikko on sisältänyt yhtä lailla kivaa tekemistä, tylsyyttä, naurua kuin synkempiäkin hetkiä. Eteen on tullut jännittäviä uusia juttuja, kunniatehtäviä ja iloisia yllätyksiä, mutta samalla pieni ääni mun sisällä on kysellyt: "onko susta muka oikeasti tähän?" Sitä on vaikeaa olla kuuntelematta, vaikka tiedän sen yrittävän vain kiusata.

Kaiken kaikkiaan tätä viikkoa on värittänyt uupumus. Ollaan kyllä nukuttu tavallista enemmän, ei siltikään riittävästi, mutta tämä uupumus tuntuu tulevan jostain oman itsen ulkopuolelta. Tässä maailmassa on niin helppo ylikuormittua omien, muiden ja yhteiskunnan vaatimusten alla, Somen informaatio- ja diipadaapatulvassa sekä tavoitellessa sitä täydellisintä versiota itsestään, joka lopulta taitaa olla vain illuusio. Enkö mä voisi olla ihan hyvä nyt, ja vähän erilainen, mutta ihan yhtä hyvä huomenna?

Yhtä kaikki, kuormittavia, niin kivoja kuin pakollisiakin juttuja tuntuu olevan tällä hetkellä sen verran paljon, ettei mitään saa tehtyä ihan sadan prosentin tarmolla. Kun kuormitus on pahimmillaan, päätän selata hetken Facebookia, Instaa tai Snäppiä. Kuvittelen sen olevan rentouttavaa, vaikka logiikka ontuu yhtä pahasti kuin aikoinaan äidilläni, joka väitti urheilun katsomisen rentouttavan. Todellisuudessa hän istui aivan tuolin reunalla, jokainen lihas valmiina hyppäämään ylös tuulettamaan tai antamaan tuomarille palautetta, joka sitä ei tietysti ikinä kuullut.

Niin että tulin vain kertomaan pitäväni tämän viikonlopun somelomaa. Onhan täällä blogissa ollut pitempiäkin taukoja, mutta nyt kun olen sen etukäteen päättänyt, ei tarvitse pohtia postaanko vai en. Saa nähdä saanko pidettyä ajatukseni, saatika sitten näppini irti Somestakin.