Kuten kuvista näkyy, meillä oli aika tapahtumantäyteinen lauantai, jonka vastapainoksi et sunnuntaina tehty mitään. Vietimme vaihteeksi laatuaikaa Felixin kanssa ihan kahdestaan sillä aikaa kun isi ja Stella saivat taas yhteistä aikaa kaksin kotona. Meillä tuntuu menevän niin, että jos ei olla kaikki kimpassa, on Stella yleensä mun kanssani. Niin se taitaa monissa muissakin perheissä olla, äiti hoitaa sen pienimmän.

Ihanaa viikonloppua! Tarttukaa tekin tuohon mun otsikon excitement-fiilikseen!

Tänään on ollut elämäni hirvein päivä. No ehkä hiukan liioiteltua, ei ole sattunut mitään hirvittäviä, elämiä mullistavia juttuja, ja joo, tiedän että näiden ongelmien kanssa painiessa olen oikeasti aika onnekas. Mutta kyllä tänään on silti mun mielestä ollut aika kamala päivä. Ai miten niin? Noh...

...myöhästyttiin neuvolasta, koska ei, en ja ÄÄ tulivat kylään.
...neuvolaan otettiin messiin vielä en osaa ja en haluu. Turhautti, koska tiesin että osaa se.
...tuplarattaiden työntäminen on aika syvältä, jos on vielä edellisenä päivänä ollut kipeä.
...varsinkin jos kukaan ei väistä, vaan päinvastoin hyppii eteen.
...päiväkodissa ei vaikutettu iloisilta kun mentiin ruoka-aikaan. Taattu luuserimutsifiilis.
...kaiken tämän jälkeen en jaksanut kokata, mutta lapsi nro. 2 veti kunnon raivarit lounaspaikassa.
...jonka johdosta puolet annoksesta jäi syömättä.
...päiväkodin jälkeen taapero ei suostunut syömään ruokaa, jota oli itse pyytänyt.
...muovailuvaha oli muuttunut purkissa omituiseksi limaksi, ja yhtäkkiä sitä oli kaikkialla.
...kun siivosin näitä jälkiä, se pienempi taapero nappasi pehmolelun mukaan suihkuun.

Uskomatonta kyllä, lopullinen hermojen menetys tapahtui vasta, kun luulin läppärin olleen laturissa, mutta kummasti vaan akku menikin loppumaan, ja kaikki tallentamaton oli enää tuhkaa tuulessa. Johto oli jäänyt lasten kioskin/auton/majan alle, joka mun silmissä oli nurkkaan runtattu kasa sohvatyynyjä. Siinä kohtaa isi oli onneksi jo kotona ja siinä kohtaa saivat tyynyt kyytiä.

Jos totta puhutaan, tämä viikko ei ole muutenkaan ollut mikään iloisesti mieleenpainuva. Se on sisältänyt oksennustautia ja kaikenlaista voimattomuutta, mutta onneksi se alkaa myös olla lopuillaan. Tällaisetkin viikot kuuluvat elämään, ja toisaalta, kun niistä näpyttelee postauksen, ymmärtää viimeistään kaiken sen komiikan, mitä näihinkin juttuihin on sidottuna. Kun lapset ovat jo menneet unten maille, voi jo vähän nauraa ja odotella parempia huomisia.

No, ehkä mä olen tällainen arjen supersankariäiditär, kuten kaikki muutkin äidit. Kohtaamme jokaisen päivän kuin taistelun konsanaan ja selviämme enimmäkseen hengissä, vaikka joskus otamme enemmänkin osumaa.

Mutta toisin kuin Hollywoodleffojen sankaritarkollegoillamme, meillä ei ole sitä yhtä suurta koitosta, jonka voitamme ja sitten elämä on pelkkää riemukulkuetta. Meidän voittomme ovat niitä pienempiä hienouksia. Kun lapsi oppii potalle, esiintyy ensimmäisen kerran kevätjuhlassa, sanoo rakastan sinua ja lopulta onkin se, joka antaa meille neuvoja. Kun ne menevät kouluun, kun niiden päähän painetaan valkolakki, kun ne sanovat tahdon ja tekevät meistä isovanhempia. Silloin me kävellään viitta liehuen auringonlaskuun. Ja ollaan ihan hiton ylpeitä.