Pari päivää sitten oltiin Adeliinan ja Alexanderin luona kylässä, ja lähtiessä kehoitin kolmevuotiastani sanomaan kavereille heipat. Hän pistikin paremmaksi: "Kiitos Adeliina kun sain leikkiä sinun leluilla. Oli tosi kivaa." Myös alle kaksivuotiaan Stellan ensimmäisiin sanoihin kuulunut "tiitti" on edelleen ahkerassa käytössä - se lausutaan myös tavaroita ojennettaessa.

Yhtä lailla, kun tulen ylpeäksi lasteni kauniista sanoista, tulen myös hiukan surulliseksi, kun kovassa kiireessä, joskus omien ongelmieni keskellä pysähdyn auttamaan jotakuta, enkä saa pienintäkään hymyä tai kiitoksen sanaa. Toivon niin, että nämä ihmiset käyttäytyvät eri tavalla omien lastensa ja lastenlastensa seurassa.

Tällainen kohtaaminen tapahtui viimeksi eilen. Ehkä tänäänkin, mutta en vain huomannut. Eihän sitä kaikkea aina huomaa, eikä aina sytytä ihan ajallaan, minullakaan kun se oma suu pitäisi aukaista. Joten eiköhän tässä ole pienen tsemppaamisen paikka meillä kaikilla aikuisilla, mutta jos nämä taaperot sen osaavat, niin eihän se nyt voi meillekään olla ylivoimaista. Sanotaan kiitos. Se on tärkeää.