Pieni Feliximme täytti eilen kokonaiset kolme vuotta, ja me vanhemmat halusimme tietysti juhlistaa päivää ikimuistoisella tavalla, vaikka poika ei sitä itse tulisi todennäköisesti muistamaankaan. Näin kirjoitettuna tuo yhtälö kieltämättä näyttää päättömältä, mutta ajatus oli kaunis, ja me oikeasti halusimme järjestää lapsellemme kivan päivän. Meidän tyhmien aikuisten käsitys kivasta päivästä vaan sattuu olemaan ihan vääränlainen.

Päätimme lähteä suosikkiravintolaamme Rantakerttuun syömään. Se on suosikkimme siksi, että me kaikki saamme sieltä mieleisemme annoksen, ja koska siellä on hieno junarata, eli me vanhemmat saamme juoda vielä kahvimmekin rauhassa(ish). Mutta Rantakerttu olikin kiinni. Pakkasessa oli tehtävä nopeita päätöksiä, ja onneksi kakkos-, ja ainoa järkevä vaihtoehtomme Turun Linna oli samalla suunnalla, joten sinne mentiin.

Niin. Ja koska retki kahden taaperon kanssa Turun Linnaan ei muistuttanut tarpeeksi extremeurheilua, päätimme lähteä vieläpä opastetulle Ritarikierrokselle, joka joo oli lapsille, mutta yllättäen se, miten ihmiset ovat eläneet 500 vuotta sitten, tai miten neitojen oli käyttäydyttävä, ei kiinnostanut kolmevuotiasta pätkän vertaa. Erkauduimme tästä porukasta sentään aika äkkiä. 

Ja tiedättekö, ei sitä kolmevuotiasta kiinnostanut myöskään seinämaalaukset, keskiaikainen arkkitehtuuri tai oikeastaan mikään muukaan, lukuunottamatta parin minuutin jousiammuntaesitystä, linnan pienoismalleja ja vanhojen lelujen näyttelyä, joka olikin sitten aivan kierroksen lopussa, jolloin koko porukan vireystila vain pyysi päästä pihalle. Ja tietty se halusi kömpiä turvaköysien ali ja kiipeillä jyrkissä portaissa, vaan eipä olleet hyviä juttuja äitin ja isin mielestä ne. 

Ja tiedättekö mitä muuta? Parasta on se, että mua itseäni ei ole koskaan kiinnostanut koko Linna pätkän vertaa! Hyvin käytetty 22 euroa siis.

Riemastuneet lapseni. Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Bussissa, matkalla takaisin kotiin mun teki mieli vaan itkeä, kun muistin, että Felixin oma toive päivälle oli mennä puistoon. Puistoon! Miten mä saatoin olla niin järjettömän typerä? Miten saatoin kuvitella tietäväni paremmin, minkälainen olisi kiva päivä kolmevuotiaan näkökulmasta, kun olen itse ollut kolme noin kaksikymmentä vuotta sitten? Enkä nyt sattumaltakaan muista siitä ajasta juuri mitään muutenkaan.

Päiväunien jälkeen siis tein kuten lapseni halusi. Kävimme kaupassa kahdestaan ostamassa kakkuaineksia, sillä Felix oli jo edellisenä päivänä puhunut suklaakakusta. Ruuaksi teimme makkarakeittoa. Sekin oli Felixin oma toivomus, ja niinpä kerrankin tähän taloon ostettiin paketti makkaroita. Felix sai auttaa leipomisessa, ja juuri ennen munien rikkomista tajusin, että suklaakakkuhan tietysti tarkoitti mokkapaloja. Se oli varmaan päivän fiksuin oivallukseni.

Ja niin, lopulta saimme pari ystävää kylään auttamaan mokkapalojen syömisessä. Felix sirotteli touhuissaan strösselirakeita ja huolehti, että kakkuun varmasti tulisi kynttilät. Parasta oli myös se, että sai muutaman lisäaikuisen leikkimään duploilla ja junaradalla. Ja jäätelöä kakun kanssa. Onnellisuuteen (ja mahtavaan syntymäpäivään) ei paljoa vaadita. Edellisen muistamiseen valitettavasti kyllä.