Kävimme eilen Harrin kanssa treffeillä. Tai siis häissä. Päätimme jättää lapset hoitoon ja nauttia ystäviemme tärkeän päivän lisäksi toisistamme. Välillä vähän teki mieli pyörtää päätös ja ottaa murut mukaan, mutta olimme jo ilmoittaneet tulevamme kahdestaan, enkä kehdannut enää vaivata. Satun nimittäin tietämään, että pöytäjärjestyksen täydellinen tasapaino on uhattuna pienimmänkin muutoksen sattuessa.

Niin me siis lähdimme yhdessä häihin, ihan juuri meidän tyylillämme - viimetipassa, minä stressaantuneena ja Harri rauhoitellen. Herra joutui itse silittämään paitansa ja oli siihen tyytyväinen. Minun mekkooni sopiva solmio lainattiin isältäni, samoin kuin kyyti kirkkoon, jonne saavuttiin minuutilleen ilmoitettuun alkamisaikaan, ja kiireessä vielä istuttiin väärälle puolelle. Korttikin jäi kotiin, niin tyypillistä...

Häät olivat kuitenkin ihanat, ja teki kyllä hyvää viettää aikaa ihan vaan aikuisten laadukkaassa seurassa. Kyllä se vaan pistää miettimään, sillälailla hyvällä tavalla, kun on tuntenut jonkun ihan pienestä asti, ja eräänä päivänä hän seisoo alttarilla rinnallaan joku, joka on kuin vain juuri häntä varten olemassa. Nieleskelin kyyneleitä jo kirkossa, ja lopulta häävalssin aikaan en enää voinut itselleni mitään.

Parasta näissä häissä oli se aito rakkauden ja välittämisen läsnäolo. Muistan jo lapsuudesta ystäväni vanhemmat ja isovanhemmat, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka koskettavaa, ihailtavaa ja kaunista oli nähdä nämä kolme sukupolvea yhtä aikaa tanssilattialla, onnellisesti naimisissa. Siinä on jotain kunnioitettavaa ja tavoittelemisen arvoista. Matkamuistoksi saatiin ilmeisesti juurikin sitä rakkautta, ja tämä päivä on mennyt ihan huuruissa.

Onnea ja makeaa elämää rakkaat L + E!

Joku saattaisi huomauttaa, että on aivan järjetöntä valvoa tähän aikaan, ja olisi siinä aivan oikeassa. Joskus ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, sillä joskus saattaa vaikka joutua nukuttamaan lastaan jo toistamiseen yöunille...

Toisinaan sitä vaan tulee mitta täyteen, ja myrskyää niin, että herkemmästäkin kupit kaatuilevat nurin - äideilläkin. Niin palkitsevaa kuin vanhemmuus onkin, se on todellinen kokopäiväduuni, jonka työehdoista ei juurikaan neuvotella. Rakastan lapsiani suunnattomasti, joten yhtä paljon sattuu se, etten aina pysty antamaan parhaintani äitinä.

Eilen, kuten monena muunakin päivänä, heräsin aivan liian aikaisin, yöllä kainaloon kömpineen lapsen jalka naamassani ja siirryin olohuoneen sohvalle jatkamaan vielä hetkeksi unia. Heräsin, leikin, imetin, syötin, nukutin, siivosin, pyykkäsin, herätin, hain hoidosta, kahvittelin, vaihdoin puhtaat päälle, kuljetin ja kyläilin. Oliko ihme, että illalla väsytti itse kutakin? Yksi vain ei halunnut nukkumaan...

Vanhemmuudessa kaikkein raskainta mulle ovat olleet nämä nukkumisasiat, joiden kanssa meidänkin perheessä ollaan taisteltu. Tällä hetkellä meillä on taas menossa yhdenlainen vaihe, jossa lapset laittavat kaiken peliin unta vastaan kamppaillessa. Erityisesti Stella on viime aikoina lopulta nukahtanut ihan järjettömiin aikoihin, ja parhaimmillaan herättänyt vielä Felixinkin väsykiukkuilullaan. Sitä pientä omaa hetkeä ei siis ole edes lasten nukahdettua, koska silloin on kiireellä painuttava itsekin unille, sillä Felix kyllä pitää huolen seuraavan aamun herätyksistä. Ja trust me, se oma hetki olisi kyllä kullanarvoinen.

Lopulta eilen illalla, kun neiti oli kertaalleen kiljunut veljensä hereille ja väsyneillä silmillään suoraan omiini tiukasti tuijottaen teki uudelleen ja uudelleen asian, jonkaa kerta toisensa jälkeen kielsin, kärsivällisyys loppui kokonaan.

Vihaisia sanoja. Vihaiset kädet kantavat lapsen sänkyyn ja kuulen oman ääneni tiuskaisevan "nyt nukut!" Arvatkaa vaan nukkuuko se lapsi sitten? No ei tietenkään, vaan alkaa itkemään. Silloin me itketään yhdessä. Toinen väsymystä ja harmistusta, toinen omaa epäonnistumistaan ja häpeää. Sellaista supermutsia musta ei tule koskaan, joka ei menetä hermojaan edes väsyneenä pitkän päivän jälkeen, ei vaikka kuinka haluaisin. 

Tämä tapaus ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinenkään, mutta silti poikani osoitti tänään minua, ja sanoi hellän ylpeästi: "toi on mun äiti." Toimiikohan se ehdoton rakkaus molempiin suuntiin?

Se itkee, potkii, kiukuttelee ja uhmailee. Äiti, joka ei halua syksyn vielä saapuvan. Äiti, joka rakastaa lämpimiä päiviä terassilla istuskellen, sellainen pahimman luokan lattemutsi. Äiti, joka ei ole uhrannut ajatustakaan lasten syyspukeutumiselle, ja joka ei vielä ole saanut tarpeeksi valoa varastoitua. Aurinkoisessa jokirannassa puut ovat kuitenkin alkaneet jo tiputella lehtiään, ja kylmät sateet voivat yllättää terassien asukkaat koska tahansa.

Vaan eikös sitä sanota, että miksi tehdä jotain heti, kun sen voi tehdä myöhemminkin? Ehkä vaan varastetaan tämä(kin) päivä, ja imetään kaikki aurinkoenergia itseemme. Tiskit altaassa ja villakoirat nurkissa odottavat ehkä vielä päivän tai kaksi, ja kuka niistä edes välittää, jos on ulkoistanut itsensä. 

Kuka muu lintsaa tänään ihanan sään takia?

Onko joku muuten huomannut, että me ollaan aina seikkailemassa? Käytännössä on ihan sama mitä kodin ulkopuolella tehdään, se luetaan seikkailuksi. Felixkin jo tietää, että seikkailu saattaa yhtä hyvin kohdistua uimarannalle tai vaikka kirpputorille, ja siksi äidin seikkailuhypetyksiin suhtaudutaan pienellä varauksella. Täytynee keksiä joku uusi sana kuvaamaan tätä meidän laatuaikaamme, heh.

Mutta joskus ne seikkailut tulevat vastaan ihan ilman suunnitteluakin, näemmä. Eilen köytin lapset päiväkodin pihalla rattaisiin miettien, mitähän iltapäivästä mahtaisi tulla ilman yksiäkään sovittuja treffejä tai mitään suunniteltua ohjelmaa. Kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa, kun päätin käväistä lasten kanssa "nopeasti" kotona, ennen kuin lähtisimme kohti seikkailua - mikä aloittelijan moka! 

Mutta me todella suoriuduimme noin tunnissa välipalat masuissa ja puhtaat vaatteet päällä ulos. Aikaisemmin päivällä olin huomannut jokirannassa ilmoituksen Turku goes multicultural -minifestareista, joten lähdimme tsekkaamaan saisimmeko siellä hetkisen kulutettua. Ennen iltaa olimmekin sitten ehtineet kuuntelemaan bändiä (ihan ykkösjuttu nykyään), katsomaan tanssia, maalaamaan graffitia, tutustumaan nuokkaribiiliin, skeittaamaan niin lonkkarilla, cruiserilla kuin nepparillakin ja vierailemaan taidemuseon Riviera -näyttelyssä, museon viereisessä leikkipuistossa sekä pikaisesti Puolalan puistossakin, josta suuntasimmekin sitten kotiin nukkumaan. Ei lainkaan hassumpaa.

Ps. Huomatkaa Felixin ensimmäinen graffiti, oranssi ukkeli. Omalla lempivärillä tehty ja kädet ja kaikki - voi mun murua.

Viikonlopputerveisin Mere,

kaikkien seikkailunjanoisten sankari

Mistä voisi löytää edes palan sitä kuplivaa lapsuuden riemua ja estottomuutta, muutaman täydellä volumella helisevän naurun ja sen taianomaisen kiireettömyyden tunteen? 

Hiekkavarpaista. Kun jalkapohjat koskettavat ja tunnustelevat maanpintaa, veri alkaa niissä pikkuhiljaa virrata kovempaa, ja lopulta vain se tylsä aikuinen puoli voi estää meitä tanssimasta ja iloitsemasta elämästä. Se koittaa pilata sen pienen onnentunteen huomauttamalla, ettei ole kovin aikuismaista heitellä kärrynpyöriä ja haudata jalkoja polvista asti hiekkaan. Nauran sille ja vastaan, että hitonkos väliä. Onhan tässä nämä lapset ihan hyvänä tekosyynä tällaisille hullutuksille.

Mikään ei ole niin hölmöä, kuin murehtia näyttääkö hölmöltä. Ja silti syyllistyn siihen niin kovin usein. Sitä paitsi, mikä nyt sitten kenenkin mielestä näyttää hölmöltä? Puistossa näkyy paljon äitejä, jotka keskittyvät enemmän älyluureihinsa, ja vastaavat lapsilleen "mm." Ovatkohan he unohtaneet, että meidän tehtävämme on innostua ja innostaa, olla kiinnostuneita lastemme jutuista?

En voi väittää olevani täydellinen äiti, en tässä enkä missään suhteessa. Mutta lasteni kanssa leikin, riehun, nauran, vitsailen, suukotan ja kutitan. Olen kiinnostunut heidän tekemistä havainnoistaan ja vastaan kerta toisensa jälkeen kysymyksiin miksi, miksei ja mikä toi on. Kerron ettei haittaa, vaikka mekolle menikin jäätelöä tai kaikki saippuavedet valuivat maahan.

Tulkaa sitten sulkemaan mut johonkin, kun lapseni ahdistuvat viidentoista vuoden päästä kun yritän olla in ja swäg ja kuulua heidän kaveriporukkaansa. Jooko pliis.

Ai että, tulen niin onnelliseksi näiden kuvien katselusta! Vaikka koko päivä oli ihan kurja, parhaiten muistan tämän ihanan hetken illalla puistossa, kun vain olimme ja nautimme kesäillasta. Oikea perheidyllin kiiltokuvamuisto!