Kyllä minä niin mieleni joka kerta pahoitan, kun yritän päästä bussiin, laita on liian korkealla, eikä kukaan tule auttamaan. Ja toisaalta kyllä niin paljon ilahdun ja kiittelen, kun saan apua.

Onko ihmisillä liian kiire auttaa? Vai jäävätkö tällaiset avuntarpeet yksinkertaisesti huomaamatta? Onko meidän kulttuurissamme ehkä jopa töykeää tarjota apua, ikäänkuin toinen ei pärjäisi omin avuin? 

Kun pitää hetken ovea auki toiselle, nostaa ne rattaat sinne bussiin tai kuuntelee edessä seisovan vanhuksen kuulumisia hetkisen kassajonossa ei menetä mitään, mutta saattaa antaa aika paljon.