Tässä mä taas istun. Lapseni ei nuku, ja yritän pitää häntä hiljaisena, jotta muiden perheenjäsenten uni ei kärsisi. Mutta lelut eivät kelpaa, tissi ei kelpaa ja nukkuminen nyt ei tietysti tulisi mieleenkään. Väsynyttä kitinää ja hämmentynyt äiti.

Yritän silti ties monettako iltaa tuijottaa tyhjää näyttöä. Pitäisi kirjoittaa ja haluaisinkin. Aiheitakin on mielessä monia, mutta tekstiä tulee yhtä vähän kuin järkevää ohjelmaa telkkarista tähän aikaan. Keskittyminen on vaikeaa, kun mielessä pyörii vain mikset sä nuku enää?

Tilanne ei varmaan tuntuisi yhtään niin ankealta, jos pohjalla ei olisi koko viikon ajalta huonosti nukuttuja öitä flunssaisen lapsen ja itkua tihrustavan vauvan kanssa, viimeisimpänä huikeat viisi tuntia katkonaisia unipätkiä.

Stella menee myöhään nukkumaan, Felix herää superaikaisin. Päikkäritkin nukutaan pätkissä - siis lapset nukkuvat, ja ihan eri aikaan. Omaa aikaa on tällä viikolla ollut parin kahvikupillisen verran.

Eihän tässä mitään kivaa ole, mutta tällaista se joskus on. Kamalaa, suoraan sanottuna. Väsymys on varmasti se vauvavuoden kurjin kaveri, mutta onneksi tämäkin vaihe loppuu joskus. Siihen mennessä puren hammasta ja jaksan vielä yhden yön. Ja vielä yhden. Ja vielä yhden. Hymyilen vaikka väkisin.

Jos joku vielä tämän avautumisen jälkeen kuvittelee, että kotiäidit ne vaan juoksee kahvilla ja vetää lonkkaa, niin tervetuloa kokeilemaan! Mä voin sillä aikaa ottaa vaikka tirsat...