Ennen lapsia en ikinä ajatellut päivän aikatauluja ja rytmejä. Ei tarvinnut koskaan lähteä kesken kaiken hauskan, jotta päiväuniaika ei viivästyisi. Ei sanoa kavereille heippoja kesken mitä upeimman kesäillan, jotta ehtisi syödä iltapalan ja pestä hampaat ajallaan. Saatika sitten perua kaikkia menoja, koska kumisaappaat menivät vääriin jalkoihin, ja kaikki meni muutenkin niin pieleen, ettei enää jaksanut kuin syödä leipää eteisen lattialla.

Ennen äitiyttä päälleni ei koskaan oltu oksennettu, eikä paitaani oltu käytetty nenäliinana. En olisi voinut kuvitellakaan huomaavani yllättäen kakkatahran paidassani, ja tyynen rauhallisesti riisuvani sen ja pukevani uuden tilalle. Ennen en pessyt pyykkiä joka ikinen päivä, eikä minulla ollut hajuakaan siitä, mitä sappisaippua on.

Ilman lapsia, en olisi varmaan kertaakaan joutunut kiristelemään hampaita, kun joku kiljuen viskoo rakkaudella tekemääni ruokaa lattialle. En olisi niin monesti itkenyt puurolautasen äärellä. En joisi aina kylmää kahvia, jakaisi tuoremehuani, enkä ikinä joutuisi luopumaan siitä ainoasta mansikasta kakkupalan päällä. Söisin suklaani sohvalla loikoillen, enkä salaa sujauttaisi paria palaa kaapin oven takana suuhuni.

Jos kotonani ei asuisi kahta pientä lasta, en katsoisi päivittäin piirrettyjä ohjelmia, joiden jutut ovat liian yksinkertaisia jopa niille lapsille. Katsoisin laadukkaita elokuvia, ja iltaisin hauskoja komedioita. Lukisin muotilehtiä ja kiinnostavia elämänkertoja, enkä ihmettelisi kerta toisensa jälkeen, mihin luukkuun Muumipeikko on mennyt piiloon. Päässäni soisi jotain muuta kuin lastenlauluja.

Ilman lapsia en tietäisi, mitä on oikesti olla väsynyt. Kun on jo niin unen tarpeessa, että koko ruumis tuntuu hajoavan hetkenä minä hyvänsä, mutta nukkumaan ei pääse. Ja kun pääsee, saa nukkua ehkä maksimissaan tunnin, ennen kuin on taas herättävä. Valvoisin kun huvittaa, ja nukkuisin kun huvittaa. Sunnuntaisin loikoilisin herättyäni sängyssä. Ennen lapsia olin ihan älykäs, jopa kiinnostava keskustelukumppani. Ehkä. En muista.

Vatsanahkani on venynyt kaksinkertaiseksi kahdesti, ja olen saanut ja pudottanut painoa. Olen sinnikkäästi imettänyt kumpaakin lastani, vaikka välillä on tuntunut, että nyt saa riittää. Olen hermostunut lapsilleni ja lopulta päätynyt olemaan niin kovin vihainen itselleni. Niin monet syylliset itkut olen itkenyt.

Joten kun minulta kysytään, mikä on parasta, mitä elämässäni on tapahtunut, vastaan hetkeäkään epäröimättä, hymy huulillani: lapseni. Omat rakkaani. Ilman heitä ei elämä maistuisi elämältä.