Päivä jona kaikki muuttui
22.52
Muistan hetken, jona elämäni pysähtyi hetkeksi, muuttuakseen sitten kokonaan. En muista tarkkaa ajankohtaa, mutta sen tilanteen ja ne tunteet paremmin kuin hyvin. Taisimme olla kaikki lapset kotona hiukan kahnailleet, kun äiti ja isä tulivat eräänä arki-iltana kotiin. Minä, fiksu teini-ikäinen, marssin ensimmäisenä alakertaan valmiina kaatamaan koko päivän turhautumiset vanhempieni niskaan. Tämä vuodatus loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, sillä se sai vastaansa vain sanat "nyt ei ole hyvä hetki." Ja kerrankin minäkin tajusin, että hetki todella oli kaikkea muuta kuin hyvä.
Se päivä oli kasvaimen ja siitä otetun koepalan päivä. Tuntui siltä, kuin olisi noussut liian äkkiä ylös, ja kaikki olisi hetkellisesti sumentunut ja alkanut pyöriä. Paitsi ettei se loppunut. Ei näin voi käydä, ei minun rakkaalle, kalliille, korvaamattomalle äidilleni. Eilenhän kaikki oli ihan hyvin. Mutta niin vain kävi, ja siitä päivästä lähtien me kaikki elimme äidin sairauden kanssa. Me elimme sen kanssa reilut neljä vuotta, jonka jälkeen meidän oli opittava elämään ilman äitiä.
Mietin äitiä paljon, ja joskus tekisi mieli kirjoittaa hänestä ja tästä kaikesta. Silloin päätän kirjoittaa jonain sopivampana päivänä, kuten äitienpäivänä tai äidin syntymä- tai kuolinpäivänä. Ja niinä päivinä se taas tuntuu jotenkin kornilta. Enhän tietenkään tarvitse mitään tiettyä päivää sen syvällisemmin ajatella äitiä. Minulla on joka päivä ikävä.
Kun sairastuin viikko sitten rintatulehdukseen ja olo oli kurja, olisin niin kovin halunnut soittaa äidille kysyäkseni "mitä mä nyt teen." Sen sijaan pyyhin kyyneleitäni Harrin paidanhelmaan. Jos äiti olisi täällä, hän olisi tullut heti hoitamaan minua ja lapsia kainalossaan laukku, josta löytyi aina kaikki tarpeellinen, kuten kokoon taitettavat sakset ja salmiakkia. Sitten kun hän olisi lähtenyt, hän olisi heti kotiin päästyään soittanut ja muistuttanut lääkkeiden ja levon tärkeydestä, jonka jälkeen olisimme puhuneet reilun tunnin ihan niitä näitä.
Nyt kun äidin lähdöstä on aikaa yli kaksi vuotta, se lohduton ikävä ei vieraile enää niin usein, mutta kun se tulee, se on tasan yhtä viiltävän kipeää kuin aina ennenkin. Eniten sattuu, kun muistan pienenpienen Felixin nukkumassa turvakaukalossa ulkovaatteet päällään, lähdössä kotiin. Hän oli niin pieni, ettei hänen nimeään tiennyt kuin äitini, jolle sen olin salaa kuiskannut siltä varalta, ettei hän sitä muuten ehtisi kuulemaan. Äiti silitti hänen poskeaan ja kuiskasi "rakas." Voi kunpa äiti voisit nähdä miten reipas poika hänestä on kasvanut, ja miten suloisen siskon hän onkaan saanut.
Tällä kertaa en saa tähän viimeiseen kappaleeseen mitään hauskaa kaiken kokoavaa loppukevennystä aikaan, en sitten millään, ja punaisen langan päästäkin on varmaan vaikeaa saada kiinni. Mutta elämä on. Ja sitten on kuolema ja ikävä.
11 kommenttia
Voi, miten ikävä kuulla tarinasi, itkuhan tässä tuli. Voimia ikävään <3
VastaaPoistaKiitos. <3 Onneksi kotona on kaksi pientä piristäjää, jotka tekevät ikävään uppoamisen mahdottomaksi. :)
PoistaKoskettava kirjoitus. Sait mut itkemään vuolaasti... Voimia ikävään!
VastaaPoista<3 Kiitos.
PoistaKauniita, koskettavia sanoja. Rakkaiden kohdalla luopumisen tuska on aina kova. Onneksi on asioita, joista sinun ei tarvitse luopua. Muistot. Ne säilyvät, eikä niitä kukaan pois vie. Kumpa muistisimme pitää rakkaimmat ihmiset lähellä sydäntä myös vielä kun he vierellämme kulkevat. Myös huonoina päivinä.
VastaaPoistaNo älä muuta sano! Nyt osaa arvostaa rakkaita vielä ihan uudella tavalla, mutta toisaalta tuntuu tyhmältä, että tällainenko menetys sen oppimiseen tarvittiin.
PoistaSamoja ajatuksia samasta aiheesta, taidan valitettavasti tietää mitä tunnet. Harmittaa kun haluaisi kysyä sen jonku gourmee-possun ohjeen ja ainiin, eipä onnistu. Harmittaa kun kukaan ei enää rapsuta jalkapohjia pyytämättä, eikä kukaan voi koskaan ymmärtää mitä ihmeellistä siinä edes on. Munkin äiti ehti kuulla pikku-Pampulan nimen, vaikka ei tyttöä ehtinytkään tavata. Olisi varmasti haltioissaan, niinku sun äiti Stellasta ja isoksi kasvaneesta isoveljestä. Sydämessä äidit kulkee mukana aina <3 Kaunis kirjoitus.
VastaaPoista<3 Äiti rakastaisi näitä niiiin paljon. Antaisi parhaat ja ärsyttävimmät neuvot. Mutta mistäs mä tiedän vaikka hän meitä nytkin katselis. ;)
Poista❤️
VastaaPoista<3 Kai se vuosi vuodelta käy helpommaksi. Ensimmäisen vuoden kun selviää niin vähän helpottaa ja sitten kai aika kultaa muistot.. Yhteiset hetket ja juhlat palauttavat viimeistään mieleen menetetyn <3
VastaaPoistaJa ihan ne arkiset asiat. Joskus kun kaipaisi neuvoa ja tukea, tuntuu aika tyhjältä ja jopa yksinäiseltä, kun se ykköstyyppi on poissa. Äiti on aina äiti.
PoistaKiitos kommentista!