Ehdimme torstaina käydä kävelyllä, muuten oma vapunjuhlintani rajoittuikin sitten lähinnä akselille olohuone-kylppäri, lukuunottamatta visiittiä päivystykseen ja apteekkiin. Ehkä mä sitten jo liian varhain valitsin kevättakin päälleni, mutta joka tapauksessa perjantaiaamuna heräsin kamalaan kipuun ja kuumeeseen, elämäni ensimmäiseen rintatulehdukseen. 

Perjantain kituuttelin kotona, lähinnä nukuin. Imetys, särkylääkkeet, hieronta, kylmä tai kuuma eivät juurikaan helpottaneet oloa, eikä se ollut paljon parempi seuraavana aamunakaan. Puolenpäivän aikaan istuin TYKSissä lappu numero 161 kädessä, kun taulussa luki vasta 138. Päivystyksen vappuruuhkassa tuijottelin kelloa ja mietin miten olin nyt taas ylireagoinut, ja miten olisin ihan hyvin pärjännyt kotona. 

Hoitajat ja lääkärit ottivat minut ja sairauteni enemmän tosissaan kuin minä itse, ja sainkin muuten tosi hyvää palvelua. Diagnoosi oli aika selkeä, joten selviydyin lopulta suhteellisen nopeasti resepti kourassa kotiin. Tulehdusarvot olivat kuitenkin aika korkealla, joten lääkäri käski tulemaan parin päivän päästä kontrolliin, tai herkästi jo aiemminkin, jos olo heikkenisi. On kai sanomattakin selvää, että tässä kohtaa olin jo aika tyytyväinen, että päätin kuitenkin lähteä lääkäriin.

Varsinainen tarkoitukseni ei ollut kyllä sairaskertomukseni jakaminenkaan, mutta tulipas tästäkin tapauksesta jotakin opittua. Eikö nimittäin ole aika tyhmää, miten sitä usein unohtaa a) arvostaa ja b) pitää huolta omasta terveydestään? Miten vie lapset herkästi lääkärille jo flunssan takia, mutta itse pitää jaksaa vaikka pää kainalossa? Ja lisäksi syyttää vielä itseään sairastumisesta?

Äideillähän ei ole sairaslomaa. Äiti huolehtii rakkaista lapsistaan aina, mutta luonnollistahan se on, että suoritus ei ainakaan kuumeesta ja kivusta parane. Kenelläkään. Ikinä. Paitsi jos esittää koomapotilasta saippuasarjassa. Olisikohan meidän äitien aika alkaa pitää paremmin huolta hyvinvoinnistamme? Se kun ei ole keneltäkään pois.